maanantai 29. heinäkuuta 2019

Kritiikki vai mielipide?

Katsojana ja taiteilijana on jo pitkään mietityttänyt kritiikin taso lehdissä. Käsitys on voimistunut vuosi vuodelta. Uusin ajattelun aihe tuli alueemme päivittäin ilmestyvän sanomalehden tämän kesän Company musikaalimme kritiikistä ja pakotti minutkin kommentoimaan. Tämä käy hyvänä esimerkkinä useammistakin arvioiden lukukokemuksista vaikken olekaan niitä aiemmin intoutunut kommentoimaan. Arvioiden sävyllä ei ole tässä niinkään merkitystä vaan kommentti koskee sisältöä ja asiantuntemusta.

Ihmettelin, kun kritiikissä annettiin ymmärtää esimerkiksi, että teoksessa ei ole melodioita, musiikki on vaikeaa, rytmejä on vaikea löytää, "linjoja on vaikea seurata" (???) ja "teos lähentelee polyfoniaa". Eli kaiken kaikkiaan kaikki oli hirveän haastavaa ja vaikeaa. Company musikaalin musiikissa on kuitenkin ihan selkeitä melodioita, rytmit ovat selkeitä ja perinteisiä ja polyfonista musiikkia se ei edes lähentele. Kysyin katsojilta, myös ammatti-ihmisiltä, onko melodioita ja rytmejä vaikea löytää ja useat hyräilivät musikaalin melodiapätkiä esityksen jälkeen. Melodioita siis on. Muodostui käsitys, että kriitikko ei ollenkaan ymmärtänyt kuulemaansa ja näkemäänsä. Samainen kirjoittaja ihmetteli muuten aiemmin esittämäämme Carmen oopperaa, kun siihen oli hänen mukaansa "lisätty" puhuttuja repliikkejä. Kriitikon mielestä alkuperäisessä teoksessa repliikkejä ei ollut. Mutta todellisuudessa ne nimenomaan on alkuperäisessä partituurissa ihan säveltäjän toimesta. Eli edes wikipediaa ei oltu tässäkään tapauksessa vaivauduttu lukemaan.

Niinpä lähetin kirjoittajalle kommentin jossa huomautin näistä virheistä ja hän totesi kritiikin olevan hänelle subjektiivinen kirjoittamisen laji. Tiettyyn pisteeseen asti se sitä onkin. Mutta kriitikon pitäisi kyllä tuntea arvioimansa teoksen tyyliä, historiaa, esityskäytäntöjä, perinteitä (tässä tapauksessa musiikin historiaa, ettei näin iäkkäät musiikilliset innovaatiot enää tulisi uutuutena ja sekavana korvalle) ja totuttanut itseään vähän laajemmin taiteellisesti.  Subjektiivisuutta korosti myös, että kriitikko ei pitänyt teoksen musiikkia tunnettuna, kun musiikki ei ollut tuttua hänelle ja seuralaisilleen. Asiaan perehtyminen pitäisi kriitikolle olla itsestäänselvää. Niinhän se on taiteilijoillekin jotka käyttävät näihin asioihin valtavat määrät aikaa. Eihän mikään synny tyhjästä vaan menneen ajan vakiintuneet käytännöt ovat tämänkin päivän musiikissa ja teatterissa läsnä. Subjektiivisuuden korostamisesta heräsi myös kysymys, että eikö kriitikko pidäkään itseään asiantuntijana?

Onko kritiikki vain fiilispohjaista kirjoittelua jonka pohjana ovat kirjoittajan tunteen ailahtelut ja vaikka huonosti nukuttu yö? Perehtyminen pelastaisi tältä ja antaisi kriitikollekin kykyä arvioida vankalta pohjalta. Tätähän taiteilijaltakin vaaditaan: tekniikkaa, osaamista, taiteellista näkemystä ja tiettyä tasalaatuisuutta esityksestä toiseen. Tottahan tunteen pitää olla mukana myös ja mielipiteelle on kritiikissäkin paikkansa, mutta myös faktaosion ja teoksen kuvailun pitäisi onnistua. Muuten kirjoitus kuuluu mielipideosastolle.

Taiteilijoiden keskuudessa on käsitys, että ammatikriitikkoja ei enää ole lehtien resurssipulan vuoksi. Mutta varmasti on paljon kirjoitustaitoisia taiteen tekijöitä ja tuntijoita jotka voisivat tehdä asiantuntevia arvioita.